Blogi

Maailma on hauras, mutta muistakaamme toivo!

Hallituksen penkiltä

Suvi Laru

Kun hahmottelin raakiletta tähän blogitekstiin, en voinut hurjimmissa kuvitelmissanikaan uskoa, että maailmaamme ympäröisi sodan kauhut ihmisten välillä jo näin lähellä, kuin tänä päivänä koemme. Sotaa ja taistelua on maailmassa monenlaista: on sotaa ja taistelua ihmisten välillä, on sotaa ja taistelua sanoissa, on sotaa ja taistelua aikaa vastaan. Olen niin onnekas, että en ole joutunut vielä elämäni aikana kokemaan konkreettista sotaa toisia ihmisiä tai maata tai lähimmäisiämme kohtaan omassa elinmaassani. Toivon koko sydämestäni, että minä tai lapseni emme joudu vastaisuudessakaan kokemaan. Monet ovat joutuneet kokemaan ja kokevat sodan runtelevan kurjuuden arjessaan tälläkin hetkellä maailmalla ja valitettavasti jo hyvin lähellä.

Minä olen kuitenkin kokenut eräänlaisen taistelun, ja elän tällaista arkea joka päivä. Taistelun sairautta, epätoivoa, yhteyden katkeamista ja kuolemaa vastaan. Tämän taistelun runtelemana, olen nyt elänyt vuosikymmenen ajan. 

Tällä taistelutantereella toimin, kuten olen joutunut sopeutumaan toimimaan: ajattelematta, mutta suorittaen ja tehden parhaani. Kuin automaattiohjauksella: autat, teet, koordinoit, olet lähellä ja vierellä, haet apujoukoksi muut ihmiset ja toimijat, terveydenhuollon henkilöstöt ja kaikenlaiset apuverkostot. Samalla hoivaat itseäsi ja muita, siten kuin missäkin kohtaa parhaimmaksi kykenet.

Jos joku olisi minulle vuosikymmen sitten sanonut, että ihminen voi aidosti hymyillä, nauraa ja jopa nauttia elämästä tällaisen elämäntilanteen keskellä, en olisi uskonut. Mutta kun joutuu elämään pitkäaikaisen epävarmuuden, pelon, kuoleman läsnäolon mahdollisuuden ja elämän haurauden ympäröimänä, se myös vahvistaa halua elää, nauraa ja iloita. Iloita pienistä asioista, läheisistä ja arjen ihmeistä.  Se lisää pyrkimystä hyvään ja halua vaikuttaa niihin asioita, joihin voi vaikuttaa. Sillä muuten vastapuolena olisi epätoivo ja luovuttaminen, johon ei ole varaa ja joka ei tuota kenellekään hyvää.

Näin puolisona, tulee myös minulle tarve välillä hengähtää, laittaa aivot narikkaan tai itkeä ja tuntea kaikki sairauden aiheuttamat ristiriitaiset tunteet. Tarvitsemme kaikki kohtaamista, tukea, lempeä, läheisyyttä ja lohtua tämän sairaus-taistelun keskellä. Niin asianomaiset kuin me läheisetkin. Minua auttaa, kun saan jakaa kokemuksiani läheisteni, ystävien, ammattilaisten, vertaisten ja muiden sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät oloani. Ja kun voin puolestani myös yrittää auttaa muiden samankaltaisessa elämäntilanteessa elävien ihmisten elämää. Tämän vuoksi olen nauttinut jo vuosien ajan, kun olen saanut mahdollisuuden toimia vapaaehtoisena ja upeiden muiden hallituslaistemme kanssa mukana Syöpäklinikan tukijat ry hallituksessa. Olen iloinnut, kun voin tehdä oman osani ja tuoda pieniä apuja, huomiota ja tukea teille, jotka kenties elätte samanlaista elämäntilannetta kuin minä ja teille, jotka teette jokapäiväisessä työssänne mahdolliseksi, että kaikenlaiset perheet ja ihmiset saavat itselleen arjessaan tukea, erilaisten syöpähoitojen aikana.  

Onneksi on aina toivoa: uusista lääkkeistä, hoidoista, tutkimuksista tai tämän taistelun mahdollisesta loppumisesta ja jopa toipumisesta! Tämän toivon ylläpitoon tarvitaan sinnikkyyttä, lujaa tahtoa taistella ja tahtoa elää. Mutta kuitenkin nöyränä hyväksyen ja ymmärtäen elämän hauraus ja lainalaisuudet.

Vain siten jaksan jatkaa tätä taistelua puolisona, mieheni rinnalla. Sillä toivoa aina on, joka päivä!

Sivut: 1 2 3 4 5